Eturiviin, maksoi mitä maksoi

Haluan aina nähdä teatteriesityksen mahdollisimman läheltä. Vain läheltä voi seurata näyttelijöiden ilmeitä, vain läheltä kuulee äänen pienetkin vivahteet. Sarasvatin hiekkaa -näytelmän esityksessä istuimme seuralaiseni kanssa ensimmäisen puoliajan eturivissä, niin että halutessamme olisimme voineet kampata edestakaisin kulkevat näyttelijät. Eturivillä oli keskellä tapahtumia: samea, tuntemamme maailman hukuttanut vesi oli niin lähellä että sen pystyi aistimaan, todelliset, kuvitellut ja kirjalliset henkilöt olivat läsnä käsin kosketeltavasti. Erityisen kiinnostuneena seurasin teknisiä ratkaisuja: miten tuulimylly saadaan toimimaan, miten vesiallas on tehty ja suojattu, miten sukellusvaljaat kiinnitetään, miten näyttelijät ilmassa liitäessään hallitsevat kroppaansa, miten veneet saadaan liikkeelle.
Toisen näytöksen alussa siirryimme toiselle riville, ihan koemielessä: ehkä sieltä näkisi eri tavalla. Se oli huono päätös. Hetkessä olimme siirtyneet tapahtuminen kokijoista näytelmän katsojiksi, etääntyneet ytimestä. Ensimmäinen vartti meni miettiessä, miten pääsisimme meteliä aiheuttamatta siirtymään takaisin eturiviin, ja näytelmän tärkeä siirtymä, kaksisataa kilometriä pitkän luolan löytyminen, uhrautui könyämiselle etupenkkiin. Ensimmäisen näytöksen tiivis tunnelma ei palannut, siitä ei enää saanut samanlaista otetta.

Teatteriesityksen tila on ilman muuta merkityksellinen esityksen tunnelmalle. Odotukset esitykselle ovat aika lailla erilaisia nuhjuisen dekadentissä salissa, kesäteatterin puupenkeillä, kellariteatterin askeettisessa pimeydessä tai maan suurimman teatterin ison salin parvella.

Sarasvatin hiekkaa tapahtui keväällä 2011 konkreettisesti tilassa, johon katsojilla ei yleensä ole pääsyä, teatterin näyttämöllä. Tekniikka, joka yleensä on piilotettu ja jota käytetään synnyttämään illuusio toisesta todellisuudesta, on nyt näkyvissä ja katsottavissa. Tuttu katsomo jää näkökentän rajoilla, ja maiseman täyttää samea vesi. Epätila, totutusta poikkeava, vieras ja outo maisema tukee näytelmän sanomaa: millaiseksi maailma muuttuu, jos kaikki se, minkä nyt näemme ja koemme, on veden alla? Maan pinnalla näkyvyys saattaa olla kilometrejä, vedessä se on vain kymmeniä senttejä, parhaimmillaan metrejä. Maailman koko muuttuu, asioiden suhteellisuus muuttuu.

Taideteokset, jotka saavat miettimään maailmassa olemisen perspektiiviä, hätkähdyttävät, jopa pelottavat. Italo Calvinon Paroni puussa -teoksessa liikutaan puiden oksistossa ja latvoissa, ja lukija päätyy tarkastelemaan maailmaa täysin normaalista poikkeavista näkökulmista. Miten asiat hoituvat, jos maan pinnalle ei halua palata? Mistä saada ruokaa, missä käydä tarpeillaan, miten hoitaa sosiaaliset suhteet? Sarasvatin hiekkaa tarjoaa katsojalle mahdollisuuden muuttaa ajattelutapaansa. Entä jos koko maailmani huomenna olisikin kadonnut, ja jäljellä olisi vain sameaa vettä?

Pälvi Rantala

”TÄÄ OLIS NYT TUTKIJA…”

Teatteri on oikeastaan hyvin monta asiaa: sisältöjä, ihmisiä, tiloja. Näiden kokoonpano synnyttää lopulta draaman, yleisölle koettavan taidemuodon. Yksittäinen näytelmäkin on itse asiassa vain osa tätä kokonaisuutta. Mutta teatterin kokoonpanon tapa ei jää edes tähän: jo samaan aikaan kun draaman taide alkoi antiikin aikaan jalostua tänään tuntemaksemme elämykseksi, alkoi myös teatteri-instituutio oman teknistymisen historiansa. Teatteri on aina rakentunut suhteessa omiin, historiallisesti kehittyviin esittämisen teknologioihinsa. Teatteri on aina myös kuvaamansa maailman osa, eikä se ole oikeastaan koskaan teknologiansa ulkopuolinen vaikka se joskus, kaikessa esittävyydessään, on saattanutkin kritisoida omaa teknistä perustaansa.
Ennakkotietoni ”Sarasvatin hiekasta” sai minut kiinnostumaan tästä perspektiivistä. Miten se asemoi meidät, näyttelijät sekä katsojat, kuvaamaansa maailmaan – mikä on näytelmän tai draaman kyky tarkastella olosuhteita ja asiaintiloja erityisesti uusia näkökulmia pohtien? Millaista maailmaa näytelmä simuloi, jäljittelee, ja miten?

Perinteinen teatteri on yleisesti ottaen pyrkinyt esityksissään ”parantavaan” vaikutukseen, tunnetilojen puhdistamiseen, mutta modernimpi teatteri on saattanut käyttää ilmaisun ja havainnon tapoja sekä koodeja myös kriittisen tietoisuuden herättäjänä. Teatteri on monien mentaliteettien maailma. ”Sarasvati” tunnisti erityisesti populaarin kulttuurin, ja varsinkin näytelmän toinen näytös ilkamoi sangen vapaasti viihteen tarjoamien ratkaisujen puitteissa. Näyttämösovitus oli kriittinen, mutta ei koskaan moralisoiva. Mutta millaisia skenaarioita maailmasta se toi esiin? Millaiseen maailmaan se meidät asetti?

Tähän tarvitsemme ”miten”-kysymystä. Paljoakaan esitys ei jäljitellyt maailmaa sellaisena kuin me sen tänään tunnemme. Pikemminkin näyttämöllepano muistutti katsojaa esimerkiksi useiden tietokonepelien kuten ”Fallout”-saagan visioita apokalyptisestä tulevaisuudesta. Esitys vei katsojan paikan päälle tilaan, jota ei ole olemassa. Tekniikan perspektiivistä voimmekin ajatella, että ”Sarasvati” on osa illuusioiden historiaa, taiteen kykyä kertoa asioista, jotka välttämättä eivät ole totta – mutta mahdollisesti jossain tulevaisuudessa ovat.

Tähän ”lukutapaan” itse asiassa näytelmän intro katsojiaan ohjeisti: spekuloimaan, leikkimään: ”Tää olis nyt Sergei…”. Illuusioiden ei tarvitsekaan olla silkkaa fantasiaa, vaan illuusioiden taikuuteen kykenevien näyttämöratkaisujen avulla ”Sarasvatikin” voidaan ymmärtää paitsi esityksenä ekokatastrofista, myös esityksenä ekokatastrofin reunaehdoista. Paitsi näytelmän, myös näyttelijöiden tietoisuus kahden tason yhtäaikaisesta läsnäolosta voi tuoda kuvaamansa maailman kriittisen epäilyn piiriin samalla kun me katsojina voimme lumoutua koneiston illuusioiden tuottamisen kyvystä. Se vaatii kuitenkin katsojan kykyä kyseenalaistaa omat katsomistottumuksensa.

Seppo Kuivakari