Katson korvilla, kuuntelen silmillä – Sooloja kokemassa

Katsojat joutuvat teatterisaliin astuessaan riisumaan kengät. Miten hankalaa! Miten suomalaista! Miten epämukavaa! Onneksi tiesin tämän etukäteen, jotta osasin laittaa puhtaat sukat jalkaan.

Kenkien riisuminen ei kuitenkaan ole se oleellisin asia Sooloissa; se kuitenkin johdattaa miettimään pieniä käytännön asioita ja sitä, millä tavalla esityksen aistii. Esitystilaan kävely sukkasillaan tuo erilaisen tuntuman tilaan. Kengät eivät kopise eivätkä eristä lattiasta. Paljain jaloin voisi vielä paremmin tuntea pinnan samalla tavalla kuin tanssija-näyttelijä, joka pian ottaa tilan haltuunsa.

Aluksi mietin, mitä yhteistä Sami Henrik Haapalan ja Laura Rämän sooloilla olisi, vai olisiko mitään. Ne muodostavat hyvän vastaparin toisilleen, mutta miksi? Minulle vastaus löytyi katseen laajuudesta ja siitä, miltä esitykset tuntuivat. Molemmissa on oma tarinansa ja tragiikkansakin. En kuitenkaan katsonut kumpaakaan esitystä sisällön, tarinan tai tekstin näkökulmasta, vaan aistimellisena, kokemuksellisena kokonaisuutena.

Ensinnäkin se katse. Aluksi yritin seurata Haapalan liikettä askel askelelta, tarkasti jäsennellen. Ahdisti, oli hankalaa, ei onnistunut. Pelkäsin, että hän horjahtaa näyttämöllä olevien kynttilöiden, tai katsojien, päälle. En siis luottanut tanssijan osaamiseen; epäluottamuslause, kontrollifriikin katsojan tapa suhtautua esitykseen! Onneksi pian älysin kohdistaa katseen kauemmas, samaan tapaan kuin autoa ajaessa. Liike alkoi elää, sen kiihkeys ja rytmi viedä mukanaan.
Rämän esitys oli täynnä pieniä, nautittavia yksityiskohtia ja oivalluksia. Ilmeet, eleet, esineet, tapa liikkua – kaikkea olisi voinut katsoa erikseen; jos esityksen näkisi kymmenen kertaa, joka kerralla löytäisi jotain uutta katsottavaa.
Jos joku kysyisi minulta nyt, pari kuukautta esityksen jälkeen, mitä niistä muistan, en osaisi vastata muuta kuin sen, että ”minusta tuntui”. Tuntui lattia varpaiden alla, tuntui kova penkki takapuolen alla, tuntui näyttelijöiden ja muiden katsojien läsnäolo, tuntui kokemuksen vahvuus.

Katsojan on molemmissa esityksissä jollain tavalla osallistuttava ja reagoitava esitykseen. Näyttelijät tulevat lähelle, heidät on pakko huomata ja huomioida. Miten katsojat tähän suhtautuvat?
Ensi kerralla esityksessä ehkä katsonkin katsojia!

Pälvi Rantala

SANO SE KUKKASIN,

kehottaa toinen ”Sooloista”, ”Kullervoa” seuraava ”Muistotilaisuus”. Kehotus on huomionarvoinen ja leimaa esityksenä molempia sooloja. Miten puhutaan kukkasin? Kysehän ei ole tällöin pelkästään suusanallisesta kommunikaatiosta vaan jostain moniselitteisemmästä ja -ulotteisemmasta. Mutta mitä ei oikein saada sanotuksi, jos kahta esitystä katsoo yhtenä kokonaisuutena?

Harjaantumattomuus elämän ylitsekäyvyyteen kenties; kyvyttömyyttä kertoa koston ja surun kaltaisista meitä ravistelevista tunteista, jotka jokainen kuitenkin tunnistaa niitä ääneen lausumatta. Tässä mielessä voimme ymmärtää ”Soolojen” kuljettavan katsojiaan teatterin alkunäyttämölle, siihen yhteisöllisyyden hetkeen ennen kuin teatteri alkoi ”puhua” reilut 2000 vuotta sitten. Tuo hetki oli maaginen, musiikin, tanssin ja naamioiden hetki.

Miten kaksi sooloa palauttaa katsojansa tähän hetkeen? Miten sanattomuus voi tuottaa ymmärrystä erilaisista ilmiöistä? ”Sooloissa” sen tekee kuitenkin ääni: musiikki, ääninauhat tuottavat toiminnan merkityksen, komiikan ja tragedian oivalluksen. Ruumiillisuuskin olisi varsin merkityksetöntä ilman niitä.

Ajattelisin, että tässä yhteispelissä – enkä puhu nyt vain ”Sooloista” – näyttelijätyö tarjoaa yhteisölle, yleisölle teatterin perinteiset samastumisen mekaniikat käyttöön, säälin ja sympatian, ”Kullervon” kohdalla jopa laupeuden. Äänen tunnistava, sätkynukkemainen ele riisuu hienovaraisesti ympäriltään lähes kaiken muun kuin nämä inhimillisemmistä inhimillisimmät reaktiot.

Varhaiselle näyttelijätyön teoreetikolle Denis Diderot’lle (1713-1784) näyttelijän kyky tulla toimeen käytännössä ilman ominaisuuksia tarjosi ”primitiivisimmät” kyvyt sekä taidot moraalisen ja sosiaalisen elämän harjoittamiseksi. Näihin kykyihin kuuluu myös taito ilmaista ihmisyyttä ulkoisesti, ennen sanoja: puhe tahtoo väkisinkin tehdä jostain yleisinhimillisemmästä erityisemmän kohtalon. Puheteatteri itse asiassa syntyikin osaltaan kertomaan modernin ihmisen erityisyyden ja omaleimaisuuden synnystä.

Mutta kun esitys kykenee puhumaan kukkasin, raivoamaan ja suremaan ilman sanojen painolastia, olemme palanneet teatteriajan varhaisuuteen. Ehkä sen yhteisöllisen voiman vuoksi professori, teatteriohjaaja sekä näytelmäkirjailija Denis Guénoun sanoo, että ”teatterin on oltava ympyränmuotoinen”.

Se on myös soolon muoto.

Seppo Kuivakari