Koiran taivas, miehen maallinen

Tämä tarina alkaa lopusta, siitä miten kaikki lakkaa, kun Risto – tuo Koira tahtoo taivaalle -näytelmän inhimillistetty koira – päätyy koirien taivaaseen. Aplodien vaiettua istun penkissä ja itken. Risto on kuollut! Lopetettu!

Riston mukaan ihmiset eivät ymmärrä sitä, että hienointa elämässä on toisto, se kun päivät, viikot ja vuodet seuraavat toisiaan samankaltaisina ja elämän syklit ja tapahtumat toistuvat samalla systemaattisuudella kuin kuu kiertää maata. Juuri tämän ajatuksen takia jään kaipaamaan Ristoa, koiraa, joka elämässään ymmärsi sen, mitä useimmat meistä ihmisistä pelkäävät kuollakseen: rutiineja, viikoittaista maksalaatikkoa, maanantaiaamuja.

Riston isäntä elää maailmaa, jossa Virginia Woolfin koirista kertova kirja on hieno, vaikka ”kirjoittaja onkin nainen”. Koira tahtoo taivaalle -näytelmän voi jossain määrin nähdä parodioivan mieskuvaa, johon kliseisimmillään kuuluu ivapuhe ärsyttävistä ex-vaimoista ja naisista, jotka eivät osaa olla minuuttia hiljaa. Vitsien kohdalla yleisö nauraa raikuvasti. Mietin, nauravatko he naisille, vai sittenkin tuolle yksinäiselle, paikoin pateettiselle miehelle, jonka elämä on urautunut pitkävetoon, ikuisesti tekeillä olevaan väitöskirjaan ja julkaisemattomaan runokokoelmaan. Ja onko meissä kaikissa pala tuota isäntää, lohduton kohta sielussa, jonka tyhjyyttä ja keskeneräisyyttä täytämme etsimällä merkityksiä, älyllistämällä kaiken?

Pidän siitä, että Riston ja sen isännän tarina esitetään kotoisessa koululuokassa. Kiiltävät estradit tekisivät siitä aivan liian kalsean. Risto kuuluu tänne, arkipäiväiseen elämän nuhjomaan tilaan. Juuri täällä tarvitaan filosofiaa ja taivaallisia ajatuksia, jotka eivät kuitenkaan ole niin yleviä, etteivät ne ihmisiin asti ylettyisi! Tässä tilassa, koulun penkkiriveillä istuessani Riston anova katse ja raskaana käyvä hengitys saavat ihoni kananlihalle. Teatterin voima voi olla yhteiskunnallisen muutoksen herättämisessä, mutta sen taika on tässä, hetkessä, jossa liikutun, ymmärrän ja unohdan itseni.

Mari Mäkiranta

Elämän tarkoituksesta kukin tavallaan

Matti Kuuselan käsikirjoittamassa näytelmässä kysytään mikä on elämän tarkoitus? Näytelmä ei anna tähän suoraa vastausta, mutta haastaa katsojaa sekä pohtimaan vastausta kysymykseen, että tämän kysymyksen mielekkyyttä. Elämän tarkoitusta miettii varmaan jokainen joskus tahollaan samoin kuin suuret filosofit kautta aikojen. Suhteuttamalla omat ongelmat universumin mittakaavaan tuntuvat ne kovin mitättömiltä. Onko elämän tarkoitus elämä itse? Koiralle tämä tuntuu olevan selkeämpää kuin ihmiselle. Vastaus on: pissalenkit ja maksalaatikko.

Ajattelin, että mahtavaa; tulossa on pelkistetty esitys jossa on vain kaksi näyttelijää ja yleisö. Johtuneeko tällainen toive siitä, että työni on tuottaa päivittäin digitaalista kuvaa... Nykypäivänä joka paikka pursuaa digitaalitekniikkaa, ja tästä ähkystä kaipaa välillä eroon ja pelkistettyjen peruskysymysten äärelle.

Kiinnostavassa esityksessä jäivät vaivaamaan muutamat tekniset seikat. Iso taulu-tv vei tarpeettomasti huomiota puoleensa: pimeänäkin ollessaan ruutu loisti valoa, joka pani pohdiskelemaan sen merkitystä, vaikka teemaa ei enää myöhemmin käsitelty, ainakaan kiinnostavalla tavalla. Lisäksi välillä ruudulla vilahteli digitaalisia symboleja. Oliko ylipäätään välttämätöntä näyttää naturalistisia videoklippejä, joissa kävelytetään koiraa tai annetaan viimeinen ruiske? Eikö käsikirjoitukseen uskottu riittävästi? Kun tähän lisätään vielä Vesa Kietäväisen hetkittäinen repliikkien unohtelu, jolloin kuiskaajan ääni kuului selvästi yleisöönkin, oli häiriötekijöitä liikaa. Kahden näyttelijän esitys, joka itseasiassa oli enemmänkin kaksi monologia kuin dialogi, on kovin kranttu hajottaville tekijöille. Arveluttamaan jäi myös puhelimen hälytysäänen shokeeraavan voimakas sointi, joka ei tuntunut olevan luontevassa suhteessa muuhun näytelmän sisältöön.

Vesa Kietäväinen ja Pirjo Leppänen tekivät roolinsa ammattitaidolla. Pirjo Leppänen hurmasi yleisön loistavalla tulkinnallaan Risto-koiran roolissa. Hänen roolinsa vaikutti paremmin sisäistetyltä ja hengittävältä kuin Kietäväisen hieman pusketun oloinen tulkinta burn-outin kokeneesta ex-toimittajasta.

Kuten yleensäkin, oli esitys jälleen hieno teatterikokemus. Puutteineenkin. Mielestäni teatterin, kuten muunkin taiteen, tärkein tehtävä on kiinnostavien kysymysten esittäminen.

Jukka Suvilehto

Koiraihmisen identiteetin vahvistumisesta

Varautuessani katsomaan näytelmää Koira tahtoo taivaalle otin taskuuni nipun nenäliinoja. Olinhan haudannut jo kolme koiraa, niistä viimeisimmän, 15-vuotiaan Essin viime vuonna. Jo näytelmän otsikko aiheutti minussa liikutuksen, tosin vielä hallittavan. Muistelin vanhaa kaveriani Maija Kääntää, joka kertoi aloittavansa itkemisen katsoessaan Truffaut’n Neljäsataa kepposta -elokuvaa jo sen ensimmäisten kuvien aikana.
Näytelmän käsikirjoittajan Matti Kuuselan huomiot koiran elämästä olivat minulle tuttuja, siksipä niihin oli ilo törmätä näytelmän tekstissä. Vanha narttu, Risto-koira, jota esitti Pirjo ”Jentte” Leppänen, oli rapsuteltavan koiramaisen inhimillinen lähestyvästä kuolemasta huolimatta – tai ehkä juuri siksi. Hän oli tutkinut tarkkaan vanhan lepäilevän koiran asentoja ja välillä lähes huomaamatonta hereillä oloa. Jentte saavutti hahmon koiramaisen syvällisyyden, olemisen voiman, toiston logiikkaan perustuvan tavan elää. Mikä oivallus! Samasta asiastahan feministitutkija Judith Butler kirjoittaa sukupuolta käsitellessään: se perustuu tekemiseen, ei olemiseen, ja se ilmenee toistossa ja sen ikiaikaisessa voimassa. Ihmisellä tosin on mahdollisuus toisintekemiseen, mikä purkaa lukkiutuneita rakenteita. Koira sen sijaan tyytyy omaan koiramaisuuteensa, koska se ei muutakaan voi.

Yhtä syvällisenä ja hersyvänä kokemuksena en saavuttanut näytelmän miestä, koiran isäntää, jota esitti Vesa Kietäväinen. Häneen en kyennyt samastumaan – eikä siihen ole sukupuoli esteenä. Selittelen itselleni: onko niin, että en vielä(kään) saa kosketusta suomalaisen miehen sielunelämään? Ja että onhan toki koira omassa suoruudessaan helpompi ja selvästikin viisaampi tapaus kuin näytelmän neuroottinen mies-venkoilija. Kaiketi samastumisen esteenä oli kuitenkin se, että miehen neuroosien ilmaisu ei kohdannut omiani.

Näytelmän kokonaisuudesta olisin jättänyt pois videoklipsit ihan oikeasta koirasta ja näytelmän miehestä – vaikka siinä Kemijärvi tulikin mukavasti esitettyä. Kahden esiintyjän näytelmässä olisin luottanut näyttelemisen voimaan ja energian välittymiseen Rovaniemen teatterin uusvanhassa, suhteellisen intiimissä tilassa, Paavo-näyttämöllä. Jaa että itkinkö? Suureksi pettymyksekseni en. Näitä mietin kun kotiin tullessani uusi koiramme Hupi otti minut hihnan toiseen päähän ja vaati lenkille – tietenkin tutuille reiteille.

Mervi Autti